Rannikkovaltateitä ja vuoristomaisemia

Suunnitellessani reittiä Euroopan ympäri oli alun perin tarkoituksenani suunnata Turusta meren yli tutkimaan Etelä-Ruotsia ja Norjan eteläisimpiä vuoristomaisemia. Aivan viime metreillä ennen lähtöäni havahduin kuitenkin siihen, että kun olen kerrankin varannut riittävästi aikaa tälle seikkailulle, tahdon samalla toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni Norjan E6-tien ajamisesta maan halki koko komeassa pituudessaan. Niinpä muutin suunnitelmaa siten, että ajaisin koko “hevosenkengän” Turusta Lappiin ja Kilpisjärven kautta Pohjois-Norjaan, josta varsinainen kierrokseni Euroopan ympäri alkaisi lasketellen alas kohti Osloa.

Usean Pohjois-Norjassa aikaisemmin toteuttamani autoloman kokemuksella osasin odottaa elokuisen vuoristomaiseman tarjoavan taattua sielunruokaa ja vaihtelevia sääolosuhteita. Aiemmin koetut Nordkapp, Tromssa, Senja ja Lofootit ansaitsisivat oman artikkelinsa, mutta tällä kertaa matkani keskittyi itselleni uusiin maisemiin, joihin saisin ensikosketukseni tulevien viikkojen aikana.

Autoliiton reissuoppaat ja kartat ovat olleet verraton apu automatkaa suunnitellessa. Maakohtaisen liikennekulttuurin tunteminen antaa lisää turvallisuutta ja vastuullisuutta tien päällä.

Norjan päätiet ovat kiitettävässä kunnossa tai paikoittain ahkeran kunnostuksen alla. Osa reittini tieosuuksista oli tietöiden vuoksi suljettuna, joten muutamalta hieman turhauttavan pitkältä kiertotieltä ei voinut välttyä. Kun matkaa taittaa koko maan pituudelta ja ison osan siitä Rv17-rannikkovaltatietä pitkin, tulee nähneeksi monta tusinaa tunnelia, siltaa ja lauttaylitystä. Myös kapeita vuoristoteitä kertyy kilometritolkulla, joten keskittymistä vaaditaan henkeäsalpaavien maisemien ihastelun ohella.

Vaaranpaikkoja ovat lähinnä kapeat tieosuudet ilman kaiteita, paikallisten hurjasteleva ajotyyli sekä huonon sään tullen heikentynyt näkyvyys. Takana pitkiä vilkuttelevalle on syytä tehdä tilaa ja oitis, mutta liioitellun väistämisen kanssa pitää olla varovainen, etteivät renkaat tipahda tieltä.

Matkan suunnittelussa apuna toimi Autoliiton Autolla Norjaan -kirjanen, josta poimin reitin varrelle pohjois–eteläsuuntaisesti seuraavat reissuvinkit: Narvikin, Rv17-rannikkovaltatien (Kystrikveien), Trondheimin, Peikonpolun (Trolstigen) sekä Geirangerin vuonomaisemat.

Lauttamatkoja ei tarvitse jännittää etukäteen. Maksu suoritetaan joko henkilökunnalle tai automatisoidusti pankkikortilta rekisteröitymällä ferrypay.no-sivustolle.

Skibotnista Narvikiin matka taittui vielä laveaa E6-tietä pitkin. Matkalla vuoristomaisemien lisäksi ihasteltavaa riitti myös Norjan toiseksi pisimmän, vuonna 2018 valmistuneen Hålogalandbrua-riippusillan ylityksessä (pituus 1533 m, siltamaksu peritään).

Autolla Norjaan -kirjasen innoittamana vaihdoin alkuperäisen E6-tietä mukailevan reittisuunnitelmani Rv17-rannikkovaltatiehen, joka kulkee nimensä mukaisesti rikkonaista rantaviivaa pitkin Bodøsta aina Steinkjeriin asti (yhteensä 650 km). Tälle reittivalinnalle tulee huomioida lauttamatkojen ja hitaamman keskinopeuden vuoksi koituvat tarpeet lisäpanostukselle ajan sekä rahan muodossa.

Voin tosin todeta, että niitä maisemia katsellessa ei hintalappu käynyt mielessä kertaakaan. Erityisen maininnan haluan antaa Langsandenin autiorannalle, joka on upea päiväretkikohde kuvauksesta kiinnostuneille. Olisin käyttänyt aikaa enemmänkin Rv17-tien tutkimiseen, mutta heikko sääennuste kannusti suuntaamaan kohti matkani seuraavia etappeja.

Saderintama jatkui pitkälle etelään ja suunnatessani kohti Trondheimia, oli kaikkeuden harmaus käydä mielen päälle. Pienten erämaa- ja vuoristokylien jälkeen avautuvat kaupunkimaisemat, liikennevalot ja valtatiet aiheuttivat minussa lievää vastarintaa, sillä henkilökohtaisesti nautin eniten luontokohteiden äärellä matkustamisesta.

Tämä unenomaisen kaunis ja valkea Långsandenin autioranta oli lähes kahden kilometrin pituinen.

Norjan matkani huipentuma oli ehdottomasti Åndalsnesin pienen kaupungin jälkeen kohoava Trollstigen ja Peikonpolun serpentiinitien ylös ajaminen. Allekirjoittanut haukkoi henkeä, itki ja nauroi kaikkea yhtä aikaa, sillä niin vaikuttava kokemus tuo 9 prosentin jyrkkyydessä kohoava siksakki oli jännitykseltään ja verrattomalta kauneudeltaan. Kuulin myöhemmin olevani erityisen onnekas, kun kerroin, ettei kaikkiaan neljän ajamani serpentiinitien kautta vastaani tullut kertaakaan turistibussia! Olin liikkeellä alkuillasta, jolloin liikenne saattoi hyvinkin olla jo turismin osalta vähäistä, ja niinpä mahduin kaartamaan ylös ja alas ilman tiukkoja tilanteita tai peruutteluja.

Geirangerin vuono on kieltämättä erittäin kaunis, mutta alue on vahvasti turismin ympärille rakennettu, mikä hieman söi viehätystä omasta kokemuksestani. Kotkantien ajaminen alas Geirangerin kylää kohti oli varmasti haasteellisin ajokokemus, sillä vauhtia tuli pitää kurissa pienellä vaihteella ja vältellen pitkiä jarrutuksia jarrujen ylikuumenemisen estämiseksi. Matkani päätteeksi totesinkin, että ajosuunta juuri näin päin (Åndalsnesista Geirangerin kautta Oslon suuntaan) oli paras ratkaisu hermoille ja autolle. Tällöin kiivettäväksi tulee kolme ja laskettavaksi vain yksi serpentiinitie alamäkeen.

Peikonpolku ja sen 11 neulansilmämutkaa olivat ehdottomasti Norjan matkani kohokohta. Tässä serpentiinitie vaellusreitin suunnasta kuvattuna.

Suosittelen palastelemaan Norjaa pienempiin osiin ja antamaan enemmän aikaa yksittäisten kohteiden tutkimiseksi. Esimerkiksi Åndalsnesissa olisi riittänyt nähtävää ja vaellettavaa pitkäksi ajaksi. Lumihuippuisten vuorten Norja onkin automatkailumaana ensiluokkainen ja takuuvarma elämys, jonne voi palata kerta toisensa jälkeen ilman pelkoa huuman hälventymisestä.