Kotimatkalla Baltian halki

Itävallasta reittini kulki vaatimatonta kantatietä pitkin kohti Tsekkiä. Minkäänlaisia rajamuodollisuuksia ei ollut, eikä maan vaihtumista olisi huomannut ilman navigaattorin ilmoitusta. Rakennuskanta sen sijaan alkoi vaikuttaa huonokuntoisemmalta, ja rapistuneita kyliä läpi ajaessani pistin merkille näyttäviä spraymaalein tehtyjä kannanottoja sotaa ja pahamaineisia virkamiehiä kohtaan.

Tunnelma muuttui merkittävästi Itävaltaan nähden, ja huomasin sen laskevan hiukan myös mielialaani. Olen varma, että jos minulla olisi ollut enemmän aikaa olisin taatusti löytänyt paljon kauniita kohteita ja elämyksiä myös Tsekeistä, mutta tiukan aikataulun tähden sain kokea vain pintaraapaisun maan kulttuurista ja klassikkoruuista. Mieleeni jäi erityisen ruokaisa keitto, jossa tuhdit pavut ja rasvaiset makkarat täydensivät maukkaasti toisiaan.

Olin suunnitellut mielessäni myös Prahaan matkustamista, mutta koska en ollut kyennyt ajoissa määrittelemään saapumisajankohtaani, olivat varsin hintaviksi osoittautuneet leirintäalueet täpötäysiä jo etukäteisvarauksista. Lisäksi koin tarvitsevani enemmän lepoa ja rauhaa, joten luovuin helteisestä viikonlopusta pääkaupungissa ja vietin yöni lähellä kylpyläkaupunki Podebradyä.

Ruokaisa makkarakeitto piti nälän pitkään poissa.

Jatkoin matkaani kahden Tsekeissä viettämäni yön jälkeen kohti Wroclawia. Puolassa kohtasin paljon ruuhkaa pääväylillä, ja erityisesti rahtarit vaikuttivat liikenteessä kovin malttamattomilta melkein takapuskurissa kiinni roikkuen.

Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt huoltoasemaverkoston toimivasta suunnittelusta, sillä parkkialueita oli mitoitettu aina runsaasti ja esimerkiksi suihkuja oli kuljettajien käytössä muita maita tiheämmin. Ajoin pitkän matkaa valtatietä aina Varsovan ohi ja Wyszkowiin saakka.

Iltahämyssä huoltoaseman pihaan parkkeeratessa tunsin orastavaa koti-ikävää ja haikeutta tähänastisesta matkastani. Kilometrejä on kertynyt lähes 30 000, ja nyt kotiinpaluun häämöttäessä pohdin kaikkia niitä ihmisiä ja kokemuksia, joista oli nyt tullut jo osa historiaani.

Liian usein olen huomannut, ettei pienistä hetkistä muista nauttia kylliksi ajallaan vaan niitä osaa arvostaa paremmin jälkikäteen. Onneksi kameran albumiin on taltioitunut lukuisia muistoja, joihin palata tulevaisuudessa.

Kaverin kanssa on aina hauskempi matkustaa.

Liettuassa alkoi vastaan virrata suomalaisia rekisterikilpiä ja iloisia turisteja virvokkeiden perässä. Ilmeisesti hintataso Viron puolella oli noussut jo sen verran, että tuliaisia haettiin tätä nykyä jo pidemmältä Baltiasta.

Poikkesin paikallisessa supermyymälässä ja kuulostelin äidinkieleni riemastunutta puheensorinaa valtavan korkeiden hyllyjen välissä. Etikettien kirjava rivistö sai miettimään, miten oma suhtautuminen humaloitumiseen oli vuoden aikana muuttunut ja olisiko nyt sopiva hetki tankata auton peräkontti täyteen kotiinviemisiä. Tyydyin kuitenkin toteamaan, ettei minulla ollut enää niin suurta tarvetta vitriinin täytteelle, että matkaani olisi tarttunut muutamaa holitonta uutuutta enempää kolisevia.

Supermyymälöiden lisäksi silmiin pistivät Punaisen ristin autoista muodostuneet letkat, joiden lomassa myös yksityiset ajoneuvot matkasivat “Slava Ukraini” -teksteillä verhotuine kylkineen. Avuntarjoajien kohde ei jäänyt epäselväksi, ja hetkeksi näky sai pysähtymään sen ajatuksen äärelle, miten lähellä kaikki mediassa kuvaamat tapahtumat todellisuudessa olivatkaan. Ajatus kuitenkin tuntui tekevän oloni sen verran voimattomaksi, että en voinut muuta kuin toivoa parasta mahdollista lopputulosta tälle mahdottoman surulliselle kriisille.

Tuttu logo piristi Latviassa.

Automatkailijan näkövinkkelistä harmaita hiuksia oli aiheuttanut Liettuan puolella teiden huono kunto ja niin syvät urat, että välillä retkeilyauton pohjan puolesta sai toden teolla jännittää. Latviassa alkoi tienpohja olla jo tuoreempaa sorttia, mutta pitkiä tieosuuksia oli parhaillaankin työn alla aiheuttaen matkaan pitkiäkin viivästyksiä.

Kesäiset kelit hemmottelivat kulkijaa, kun lähestyin viimein Riianlahtea. Koti tuntui olevan ensimmäistä kertaa kovin lähellä, kun ajattelin välissämme olevan enää “oma” tuttu Itämeri.

Vierailin uteliaisuuttani muutamissa reitin varrelle osuneissa kauppakeskuksissa vertailemassa hintatasoa, mutta harmikseni huomasin hintalappujen olevan jo kotimaan tasolla. Edullisempaa ei oikeastaan enää vaikuttanut olevan muutoin kuin alkoholi- ja tupakkatuotteiden osalta, joiden kohderyhmää en kuitenkaan edustanut.

Reissukaveri sai pitkästä aikaa varpaat santaan.

Rannikon läheisyys tuntui mukavalta ajaessani hiljaista E67-tietä pitkin. Seesteisillä levähdyspaikoilla oli hauska poiketa kävelyttämässä retkitoveria, mutta hylättyjen rantakioskien raunioilla oli sen verran hassu tunnelma, että en rohjennut jäädä niiden äärelle yöksi.

Viron kylttien kohdalla tajusin olevani toistaiseksi viimeisen kerran ylittämässä rajaa liikkuvan kotini ratissa. Ja sepä tuntuikin hassulta kaikkien näiden kymmenien tuhansien kilometrien ja yli 20 maan jälkeen! Viimeinen etappini ennen Suomea olisi nyt edessä, joten olisi aika ottaa ilo todenteolla irti matkani loppukiristä.

Illanviettoa haikeissa tunnelmissa.