Makumatkalla Ranskan halki

Ensitöikseni Ranskan puolelle saavuttuani etsin reitin varrelta pikkukaupungin nimeltä Arras ja sieltä leipomokahvilan, josta saisin napata suihini uunituoreen ja ihka aidon ranskalaisen croissantin. Olin kuullut paljon varoituksia siitä, että englantia puhuva matkaaja voisi herkästi saada osakseen nyrpeitä tuhahduksia. Harmi vain, mutta tämä väitös osoittautui oikeaksi, sillä vitriinin toisella puolen tarjoilijat pyörittelivät silmiään ja valittelivat, kun eivät ymmärtäneet, mikä ihme se osoittelemani “croissant” oikein on. Lopulta havittelemaani herkkua lasin läpi närkästyneesti naputettuani suostui kassaneiti myymään minulle sellaisen.

Tarkistin myöhemmin matkallani englantia puhuvalta uudelta ranskalaiselta ystävältä, että se muuten lausutaan jotenkin näin: “cruasso”. Olisi pitänyt arvata, ettei iloinen “Bonjour” veisi minua kovinkaan pitkälle, ja niinpä kaivoin Dualingon esiin sovellusvalikoimastani.

“Un croissant s’il vous plaît!”

Ranskan matkani alkupuolelle oli sovittuna tapaaminen kahden ystäväni kanssa viikonlopuksi Pariisiin. Emilia lentäisi Suomesta ja Jonathan toimisi paikallisena oppaanamme. Tähän asti olin lahjakkaasti välttynyt suurkaupunkien vilinältä, mutta Pariisin laitamilla sijaitsevalle leirintäalueelle ajaminen antoi sopivasti kierroksia ja jännitystä kaltaiselleni maatiaiselle. En tosin ajanut perille suorinta reittiä vaan koukkasin tarkoituksella idän kautta siten, että ajaisin työmatkalaisia vastakarvaan suoraan kohti pääkaupunkia.

Pääsin perille viehättävälle mutta syksyn sateiden jälkeen mudan valtaamalle Camping Les Rives De Paris -leirintäalueelle, joka oli yksi viimeisistä vielä avoinna olevista tähän aikaan vuodesta. En tosin viettänyt aikaani siellä juurikaan, sillä seikkailimme koko viikonlopun pitkin pääkaupungin katuja ja puistoja. Pääteemana oli yllättäen ruoka, jota maistelimme perinteisissä ranskalaisissa keittiöissä. Ensimmäiset valkosipulivoissa paistetut etanat olivat mielipiteitä suomineidoissa jakava kokemus, mutta simpukat sen sijaan raivasivat tiensä turistien sydämiin.

Pariisi oli jo syksyisen kolea ja usvainen, joten Eiffel-tornista jäi huippu kokonaan näkemättä.  Arkkitehtuuri ja vilkas ravintolaelämä jäivät kaikkein mieluisimpina mieleeni, mutta muutoin en tavoittanut kaupungin kuuluisaa romanttiseksi kehuttua tunnelmaa. Ystävien kanssa seikkailu tuntui vaihteeksi yksinolon jälkeen mahtavalta ja lievitti parin kuukauden soolomatkailun aikana orastanutta koti-ikävää.

Pariisin ravintolatarjonta on vertaansa vailla, mutta etanat jätin sivistyneemmille herkkusuille.

Pariisin jälkeen janosin “aitoa” ranskalaista maalaiselämää ja ikivanhoja kyliä. Suuntasin kohti lännessä avautuvaa merellistä ja kaunista Normandiaa, jossa tutustuin toisen maailmansodan historiaan, siiderintekijöihin ja torimarketteihin. Täällä tunsin oloni kotoisaksi, ja ihmisetkin muuttuivat pääkaupunkilaisia maantovereitaan rennommiksi. Hassua kyllä, pariisilaiset rekisterikilvet olivat paikallisille kuitenkin punainen vaate.

Normandiassa tutustuin suurperheeseen, jossa kourallisen vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä lapsiaan kasvattanut isä innoissaan kehui viikinkijuuriaan, jonka ansiosta pohjoismaalaiset piirteet olivat vahvasti perimässä. Tässä perheessä palvottiin viikinkijumalia, ja heille oli tehty olohuoneeseen oma alttarinsa. Lapset osasivat lukea riimuja, ja heille olivat vanhemmat opettaneet englantia. Perheen lähes 500-vuotta vanhan maalaistalon keittiön lankkupöydällä pomppivat kissanpennut juustotarjottimen lähelle kiehnäten.

Sain maistella paikallisia herkkuja, eriasteisiksi kypsytettyjä juustoja patongin päälle siveltynä. Vieraanvarainen ja sydämellinen perheenäiti valmisti myös kunniakseni joulunajan herkkua, nimittäin täytettyä ankkaa, joka vei kielen mennessään ja sai kotipuolen joulukinkun kalpenemaan.

Normandiasta tuli eittämättä yksi suosikkiseuduistani, sillä paikallisten hengenmaisema ja rento iloinen elämänasenne tuntui minusta kodikkaalta. Hygieniapuoli taas tuntui suomalaiseen sieluun olevan surkealla tolalla, sillä täällä markettien keskellä myytiin kaikkea elävää ja kuollutta vierekkäin, tiskiltä tarjottiin leipä ja juustot kädestä suoraan ja patongit kirjaimellisesti heiluivat paljaana kainalossa ilman paperipussin säädyllistä suojaa. Mutta ihmiset olivat selkeästi avoimempia ja ystävällisiä, eikä heitä haitannut turistin sonklaava ranskan kieli.

Normandian rannikolla kallio päättyy kuin veitsellä vuoltuna.

Loppuaikani Ranskassa vietin ajellen kohti eteläisiä viinimaita ja sen sydäntä Bordeaux’ta. Valitsin reitikseni mutkittelevia ja maisemiltaan rikkaita kantateitä, jotka tasaisin väliajoin taukosivat pieniin keskiaikaisen näköisiin kyläkeskittymiin. Maasto oli maalaisromanttisen kumpareista, ja nautiskelin syysauringosta myyrien perässä peltojen yllä syöksyviä haukkoja katsellen.

Bordeaux’ssa tapasin toisen suomalaisen ystävän, jonka asunnon parkkialueelle sain retkeilyautoni sopimaan vierailuni ajaksi. Näin pääsin asettumaan lähemmäksi viinipääkaupunkia, joka oli hiljalleen pukemassa ylleen joulun valoja ja tunnelmaa. Kuumennettua viiniä tarjoiltiin kadunvarren kioskeissa ja tuoreiden canneles-leivosten tuoksu leijaili kutsuvana kulkijoiden neniin. Paikalliset viinit tulivat tutuiksi ravintolalounaiden yhteydessä, ja on myönnettävä niiden totisesti olevan maineensa veroisia monen muun ranskalaisen kulinaristisen elämyksen tavoin.