Paluu Itävaltaan

Kreikassa vietetyn viikon jälkeen aloin suunnata kiireellä kohti Keski-Eurooppaa melko lailla samoja reittejä pitkin kuin etelään ajaessa. Matkani varrella eräs maa oli varastanut palan sydäntäni jo ensi vierailulla, nimittäin Itävalta. Ehkä tämä johtui sen ystävällisestä ja turvallisesta ilmapiiristä, kauniista maalaismaisemista tai yhdistelmästä vuoristoa, viinimaita ja kristallinkirkkaita järviä.

Tällä kertaa suuntasin kohti kulttuurin kyllästämää Wieniä sekä maan pohjoisosien pieniä kyliä. Pääkaupungissa parveili hyvin siistiä ja sivistyneen oloista väkeä, ja se tuntui poikkeuksellisen kotoisalta muihin vierailemiini pääkaupunkeihin verrattuna. Hellepäivä kiehtovaa arkkitehtuuria ja musiikkihistoriaa huokuvassa kaupungissa oli tervetullut pysähdys pitkälle ajomatkalle.

Wienistä ajoin kohti Langenloisin kaupunkia. Matkalla minua viehättivät kapeat kantatiet, joiden varrella tasaisin väliajoin nousi sympaattisia ja osin rapistuneita kyliä, minkä jälkeen ajoin taas kilometritolkulla viinitarhojen reunustamien peltoalueiden halki puikkelehtien. Vastaani ajoi kymmenittäin iloisia motoristeja, jotka nautiskelivat hyväkuntoisia ja vehreiden lehtipuiden varjostamia teitä pitkin kilpaa huristaen.

Vierailu pikkukylän kisoissa poiki mahdollisuuden testata myös ralliauton kuskinpenkkiä.

Langenloisin kaupungissa varhain auringon noustua metsästämäni aamukahvi poiki suureksi ilokseni monta uutta ystävää.

Paikallisen lahjatavaraliikkeen pienessä kahviossa tapasin ensin Petran, joka valloitti minut iloisella energialla ja huolenpidollaan. Tulimme lopulta niin hyvin juttuun, että päätimme viettää päivää yhdessä liikkeen suljettua ja mennä katsomaan naapuripitäjässä pidettäviä rallikisoja. Aurinkoinen päivä kisahumusta ja uudesta kaveruudesta nautiskellen oli mukavaa vaihtelua pitkille ajomatkoille ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Seuraavana päivänä tapasin Petran kahvilalla hänen ystävättärensä Gerdan, joka oli tunnettu tapahtumajärjestäjä erilaisten konserttien ja retriittien saralla. Hän omisti upean puutarhaparatiisin pienen kylän laitamilla ja kutsui minut luokseen viettämään iltaa lasillisen ja kreikkalaisten herkkujen äärelle. Lumouduin täysin hänen tiluksistaan, joissa huokui syvä rauha ja luonnon rehevyys. Pihalla käyskenteli kaksi kanaa leppoisasti maata kuopsuttaen, ja Gerdan vierasmakuuhuoneen vaatekomeroa asuttivat vasta kuusiviikkoiset kissanpennut, joita pääsin ilokseni paijaamaan.

Gerdan kanssa olimme niin samoilla aaltopituuksilla, että loppujen lopuksi vietin hänen puutarhassaan leiriytyen melkein kaksi viikkoa, välillä tosin naapurikaupunkeihin retkiä tehden. Elämä täällä Pohjois-Itävallan maaseudulla tuntui kodikkaammalta kuin missään muualla matkani aikana, ja siksi aloin kehitellä myös orastavaa “koti-ikävää” paikkaa kohtaan, matkani vääjäämätöntä jatkumista ajatellessani.

Gerdan puutarhassa valmistauduttiin juuri Elias Kellerin pianokonserttiin.

Ihanien ystävien lisäksi Langenloisista löytyi tunnelmallisia ja perinteikkäitä tavernoja, joissa tarjoiltava ruoka oli hyvin tuhtia, lihapainotteista ja huuhdottavissa alas paikallisilla oluilla ja viineillä, jotka herättivät tarjoilijoissa ylpeyttä. Erilaisia possusta ja riistasta tehtyjä annoksia oli tarjolla runsain mitoin, kuten myös hapankaalista valmistettua höystöä, joka yllätti minut maukkaudellaan. Myös leipää ja erilaisia leivoksia pidettiin suuressa arvossa.

Erään tavernan luona tapasin iäkkäämmän taiteilijan, jonka kanssa jaoimme tarinoita elämästämme ja seikkailuistamme. Tämä sympaattinen herrasmies esitteli minulle vaimonsa ja lukuisia töitään, joissa tunnelma ja väriloisto teki minuun suuren vaikutuksen. Olin liikuttua melkein kyyneliin, kun sain lahjaksi taiteilijan erästä kylällä sijaitsevaa leiripaikkaani kuvastavan maalauksen.

Loisium-nimisen hotellin yhteydessä oli hieno saunaosasto, jossa pääsin löylyttelemään pitkästä aikaa.

Ystävien, herkullisen ruuan, tasokkaan viinikulttuurin ja taiteen lisäksi Langenlois tarjosi tilaisuuden myös päästä saunomaan pitkän tauon jälkeen. Viinitarhojen keskelle rakennetun Loisium-hotellin saunaosastolle oli mahdollista ostaa sisäänpääsy, vaikken hotellissa majoittuisikaan.

Päätin hemmotella itseäni spa-illalla ja testata hotellin viittä erilaista saunaa, joista yhtä mainostettiin nimenomaisesti “suomalaisena saunana”. Astuessani löylyhuoneeseen, huomasin kiulun ammottavan tyhjyyttään. Niinpä nousin vettä hakeakseni ja sainkin hätäiset torut itävaltalaiselta pariskunnalta, jotka käskivät odottaa henkilökuntaa löylyjä heittämään. Laskin kiulun käsistäni kuuliaisesti ja jäin kummastuksissani odottamaan paikallista saunamajuria saapuvaksi.

Tehtävänsä hyvin vakavasti ottava herra saapuikin lopulta löylyhuoneeseen, pieniä shottilaseja tarjottimella kantaen. Hetken aikaa luulin hänen tarjoavan meille lasilliset terävää, mutta saimmekin aimoannokset suolaa ja hunajaa erilaisia ihohoitoja varten. Tämän jälkeen hän sekoitti tuhtia hajustetta kiuluun, kasteli suuren pyyhkeen ja löylyä heitettyään asettui oven eteen huiskimaan kuumaa höyryä lauteilla istuvien suuntaan. Rituaali herätti minussa hilpeyttä, sillä moista en ollut ennen “suomalaisessa” saunassa kokenut.

Matkani loppupuolella vierailin ystävieni johdatuksella vastavalmistuneessa buddhalaistemppelissä, jossa vietimme hiljaisen hetken kaikenmoisia ajatuksia työstäen. Keskellä temppeliä on puulattiaan merkitty piste, jossa sen sisään astuneen henkilön ääni kaikuisi monikymmenkertaisesti koko muuhun temppeliin nähden.

Kokeilin itsekin tuota taianomaista kehää, jonka sisälle kutsuin myös ystäväni laulamaan kanssani muutaman improvisoidun säkeen. Harmin paikka, että emme pyytäneet ketään nauhoittamaan, sillä onnistuimme kahta omaa säettämme yhdistäen tuottamaan kauniin ja uniikin soinnun. Lopuksi kumautimme temppelissä ollutta suurta kelloa ja laskimme matkaan hartaita toiveita tulevaa varten. Matkani olisi viimein jatkuttava, vaikka olinkin tuntenut Itävallan maaseudut omakseni ja tulisin kovasti ikävöimään näitä uusia sydänystäviäni.

Rauhaisa tunnelma Wagram in Donauhun juuri valmistuneessa buddhalaistemppelissä oli sanoinkuvaamaton.